Henkien taistelu

Aina ei ole niin itsestään selvää,että lenkille on kiva lähteä!
Tänä aamuna makailin sohvalla ja seurasin kuinka urheilullinen minäni taittoi peistä laiskan sivupersoonan kanssa."vain yksi vapaa,pitää levätä","väsyneenä ei kannata lenkkeillä","lenkille lähtö pitää olla hauskaa","ilma on aika ankea","päivä se on huomennakin"jne.Syitä kyllä tuntui löytyvän,miksi kannattaisi jäädäkin siihen sohvalle makaamaan.Lopulta kuitenkin urheiluminä sai niskalenkin sivupersoonasta ja  muisti jo Kekkosen maininneen,että kaikki liikunnan estävät syyt ovat tekosyitä !

Ei kun juoksuvermeet niskaan ja menoksi! Meno oli kyllä tosi tukkoista tällä kertaa heti alusta asti; sykkeet ampaisi tappiin ja voimia ei tuntunut olevan.Väkisin vetelin kuitenkin  sen 8km lenkin ja viimeisellä nousevalla kilometrillä oli pakko löysätä kävelyksi välillä.Reidet oli kuin ratapölkyt.Kävelyn vastapainoksi kuitenkin juoksin reipasta vauhtia vähän matkaa aina kun syke laski 130 tienoille.Voi sitten ajatella harrastaneensa vetoja vielä lopuksi:)
Lopputulos: lenkki taittui sitten 4 minuuttia nopeammin kuin viimeeksi vaikka juoksufiilis olikin huono!
Suihkun jälkeen oli kyllä aika voittajaolo vaikka reidet huusikin hoosiannaa;)

Että näin tällä kertaa,ei ole urheilijan elämä aina helppoa;)

Jonkun alku on jonkun loppu.

Tämä vanha sanonta sopii hyvin liikuntaankin,tässä tapauksessa hiihtokauden loppu on juoksukauden alku! Luntahan siis kyllä olisi vielä vaikka kuinka,mutta metsäladut on niin roskaisia,että sinne ei ole mitään asiaa tavallisilla voideltavilla pertsoilla.Ja auton kyytiin en suksia pakkaa muuten kuin pohjoiseen mennessä:) Haikealta tietenkin tuntuu hyvästellä hiihto taas yli puoleksi vuodeksi ainakin.Huhtikuun alussa onneksi pääsen ottamaan revanssin vielä pohjoisen laduille.Ja luultavasti syksyllä taas ensilumille sinne.Se on hyvä aloitus ja lopetus talvikauden harrastuksille.

Illalla jo nukkumaan mennessäni hekumoin ajatuksella aamuisesta juoksulenkistä ja tänään,vapaapäivän aamuna,vedin siis lenkkarit jalkaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna.Nastoitetut sellaiset! Tunne oli hulppea heti ensi askelista alkaen.Normaalia ekan kilometrin jäykkyyttä ei edes tuntunut,vaan askel kulki kevyesti koko ajan.Yritin pitää sykkeet 140 pinnassa ja alle,joka on mulle peruskestävyysvauhtia.Ensimmäisessä loivassa,mutta n. kilometrin pituisessa nousussa mittari näytti väkisinkin 150,vaikka kuinka yritin askelta lyhentää ja hidastaa.Mutta ylämäkeä seuraa alamäki ja se mukavasti tasoitti keskisykkeen,jonka totesin kotiin päästyäni olleen juuri tuo 140.Eli optimaalinen suoritus:)

Juoksussa vaikeaa ainakin itselläni on pitää pk-vauhti riittävän hitaana.Aina kun yritän hidastaa,asento lysähtää ja tekniikka pettää! Ja kun taas yritän kiinnittää huomiota tekniikan kasassa pysymiseen,vauhti kiihtyy kuin huomaamatta.! Mitenkään kovahan juoksuvauhtini ei millään mittarilla ole,mutta nuo syketasot mulla on aika korkeat.Kun suositusten mukaan pk-lenkki pitäisi juosta 120-130 sykkeellä,niin minulle nuo sykkeet tarkoittaa kävelyä.Yleensä 140-150 on jo reipasvauhtinen lenkki monelle,mutta minulla siis pk-vauhti. Minulle reipas tarkoittaa yli 150 ja jos sykkeet on koko lenkin sitä luokkaa se on jo vauhtikestävyyslenkki.Olisi kiva päästä testattavaksi johonkin ja saada määriteltyä ihan oikeat henkilökohtaiset sykerajat.Nämä nykyiset kun perustuu ihan vaan omiin tuntemuksiin.

Anyway; aurinko paistoi ja tasipa roiskasta ensimmäiset pisamat nenänpäähän:) Vielä kun lumi ja jää sulaa,tunne on taas uusi ja entistä hienompi,kun saa juosta ilman nastojen ropinaa! Lenkin viimeisellä kolmanneksella tuuli olikin sitten etuvasemmalta ja alkoi tehdä etenemisestä raskaampaa.Vaikka vauhti oli hidas,syke pysyi turhan korkealla.Mutta aurinko paistoi suoraan edestä ja lämmitti kasvoja mukavasti! Mikäs siinä oli hölkötellessä.Paitsi että tunsin seuraani hiipivän vanhan lenkkikaverini,päänsäryn.No,kotiin kun pääsee,niin Buranaa poskeen pari kappaletta ettei mene loppupäivä pilalle.Seuraava seuraan pyrkijä kevään korvalla onkin varmaan uudempi kaverini Gastriitti! Mutta ei voi mitään,Parasetamolille kun mun päänsärkyni vaan nauraa useimmiten.Ja kokemuksesta tiedän jo ensi vihlaisusta onko tulossa Burana-särky vai Panadol-särky.Onneksi kokemuksesta tiedän myös,että päänsäryn väheneminen on suoraan verrannollinen lenkkien määrään.Käänteisesti kylläkin niin,että mitä enemmän lenkkejä,sen harvemmin jomotusta.Kroppa kun huomaa,että tää onkin nyt tätä:)

Mutta asiaan! Eihän tämän mikään sairaus-blogi pitänyt olla!
Aseman kupeesta kun käännyin viimeiselle kilometrille joka jälleen on loivaa nousua koko matkan,kääntyi tuulikin kovana suoraan vastaan.Tuntui kuin olisi seinää päin puskenut ja houkutus heittää kävelyksi oli todella suuri.Mutta suomalaisella sisulla vetelin juosten loppuun asti ja kotiin päästyäni: what a feeling:D Jos olisikin päässyt unohtumaan,miksi juokseminen on niin ihanaa,niin kyllä sen tässä kohtaa viimeistään olisi muistanut. 8 km lenkki takana ja nyt venyttelemään,että huomennakin pääsee liikkeelle.
Ja huomenna onkin sitten kuntosalin vuoro,että pysyy juoksulihakset kunnossa:) Tuskin maltan odottaa,että pääsen taas metsään juoksemaan:)