Mitä viivan alle jää......

Tämän viikon saldo on kolme "juoksu"lenkkiä  à 5 km pk-vauhtia ja yksi 10 km:n sauvakävely sekä melkein kolme tuntia sienimetsällä samoilua! Ei ollenkaan huonosti siis ryhtiliike onnistunut:) 
Kaikki tekniset vempaimet, jotka mittaavat joko aikaa, vauhtia tai matkaa olen suosiolla jättänyt vielä kotiin. Tarkoitus on nyt vaan päästä takaisin rytmiin ja rutiiniin ja nauttia liikkumisesta.
Vannotin itseäni pitämään marjastuksen ja sienestyksen erillään lenkkeilystä, vaan kuinkas sitten kävikään.....
En kertakaikkiaan voinut mitään sille, että silmät rekisteröivät ja aivot tallensivat monta kaunista karvarouskua sauvalenkin varrelta. Onneksi ei ollut mukana mitään mihin niitä olisi poiminut, muuten olisi kävelyrytmi muuttunut melkoisen nykiväksi ja sauvojen kanssa tietysti hankala mitään käsissään kantaakaan!
Toisaalta siinäpä sitten sopivaa huomisen nukkumapäivän aktiviteettia, kun pyöräilen ne sienet sieltä hakemaan. Samallahan voi tarkistaa viime syksyisen suppiskätkön.....Yövuoron jälkeen kun ei passaa kovin rehkiä, ettei sydän sano sopimustaan irti. Sienestys on ihan sopivan leppoisaa puuhaa silloin ja tulee kuitenkin oltua ulkona.
Kummasti niitä sieniä on nyt alkanut löytyäkin, kun en enää odota, että esim. kanttarellit tipahtavat taivaasta eteeni mustikkamättäälle marjareissulla. Tähän asti olen ihmetellyt, kun sienet, varsinkin kanttarellit,ovat selkeästi karttaneet allekirjoittanutta, vaikka ne tiettävästi metsässä kasvavat. 
Ja allekirjoittanut tiettävästi melko paljon viettää aikaansa metsässä;) Vaatii näemmä hieman vaivannäköä, johon tähän asti ei oikein kärsivällisyys riittänyt. Ja eteneminen metsässä on ilmeisesti vaihdettava juoksusta kävelyksi ja välillä ihan pysähdyttäväkin!
Sienestäminen on siis pysähdyttävä kokemus:)

Kurinpalautuksen aika

Jospa elvyttäisi tämän blogin, joka on uinunut kuukausia yhtä autuaasti kuin liikuntaharrastuskin kesän ajan. Jo keväällä tuntui, että juoksu ei oikein maistu, vaikka sitkeästi kävinkin lenkillä vaihtelevalla menestyksellä. Uskottelin itselleni tekeväni korjausliikkeen kesäkuussa, koska lomallahan on aikaa......
Juu, alkukuusta kyllä hölkkäilinkin ihan kiitettävästi, mutta sitten tuli lomareissu ja pian sen jälkeen alkoi työt. Sitten alkoi elämäni hamsterina, eli armoton marjojen keruu:) Sitten kypsyikin kanttarellit ja sen jälkeen syysreissu Inarille kalaan. Nyt on pakastimet turvoksissa marjoista ja sienistä ja vaikka suolasieniä vielä olisikin hakusessa, niin ehkä tuota aikaa nyt vihdoin riittäisi liikunnallekin.
Kaikkinainen syöpöttely, juopottelu ja muu kesäinen rappiotila siis päättyköön ja urheilu alkakoon.
Viime viikolla hölköttelin jo menestyksekkäästi yhden 5 km:n lenkin etanavauhtia, mutta joka tapauksessa koko matkan hölkäten, joten ei se pohjakunto sieltä mihinkään ole kadonnut. Sitä paitsi pitäähän huippu-urheilijatkin ylimenokausia!
Tänä aamuna löysin jälleen itseni lenkiltä, joten ehkäpä tämä tästä taasen.....
Kevään tahmoamisellekin löytyi syy taannoin, kun tohtorisetä kertoi hemoglobiinin olevan tosi alhaalla ja rautavarannot lähes tyhjät jostain syystä. Sitä syytä ei selvinnyt, mutta kesäisen rautakuurin jälkeen luulisi ainakin sen puolesta voimia juoksuun taas riittävän.
Pahinta oikeastaan on, että lenkkeilyn myötä on jäänyt päiväohjelmasta myös venyttelyt ja parin kuukauden intensiivisen metsässä kykkimisen jälkeen tunnen itseni yhtä notkeaksi kuin rautakanki. Niska jumissa , selkä jumissa, pohkeet tukossa jne. Jopa jalkapohjia kiristää lenkin aikana.
Ajattelinkin, että blogin päivittäiminen silloin tällöin voisi ehkä tukea mukavasti normaaliin rytmiin pääsyä. Kun aktiviteetit on julkisesti kaiken kansan nähtävillä ei ole niin helppo laistaa suunnitelmistaan:)
Kohti uutta nousua, siis!

Tietä käyden tien on vanki......

.....vapaa on vain umpihanki;)

Lunta siis vihdoin satoi tänne hämeeseenkin nippa-nappa sen verran, että pääsee vihdoin hiihtämään. Mistään hangesta tosin nyt ei voi vielä puhua, mutta toivossa on hyvä elää! Lunta sataa nytkin hiljalleen lisää ja pakkasta on mukavat 6 astetta! Yhtään enempää en edes kaipaisi. Loistava hiihtokeli.
Eilen työkaverin kanssa sovitulle uimahallireissulle raapaisin äkkiä sukset mukaan autoon ja törötin urheiluliikkeen ovella odottamassa niiden kanssa 5min. ennen sen aukeamista. Päivän ja viikon ensimmäisenä asiakkaana olisin varmaan ansainnut jonkunlaisen kunniamaininnan nopeasta etenemisestä suksihuollon luo. Vastaanottava henkilö suhtautui hiukan nuivasti pyyntööni saada molemmat suksiparit huollettuna kainalooni n. 1.5 h:n päästä. Herra huoltoherra, jonka kanssa olin tehnyt jo kahdet loistavat suksikaupat ja joka on auliisti jakanut tiedonjanoiselle keski-ikäiselle naisihmiselle loputonta asiantuntemustaan voitelusta( ja joka sivumennen sanoen on todella lutusen näköinen;)) ilmeisesti tunnisti asiakkaansa ja totesi ykskantaan" jos ne sillon tarviit, niin siiheksi ne laitetaan!"


Tullessani kotiin kävin vielä ladun varressa varmistamassa, että hiihtämään todella pääsee. Latu-uraa ei vielä ole pystynyt vetämään, mutta pohjaa on jo ajeltu pariin kertaan. Luistelusukset siis jalkaan ja kokeilemaan vieläkö se tuntuu yhtä hankalalta kuin viime keväänä. No, eihän se yhtään helpommaksi ollut muuttunut, vaikka keli oli nyt kevyempi kuin kevään suojalumella pohjoisessa. Kuokat, Wassbergit, Mogrenit ja ankat pyöri mielessä suloisena sekasotkuna, kun yritin saada etenemiseen jotain tolkkua! Kyllähän se tasamaalla vielä jotenkin sujuu, mutta auta armias, kun tuleekin ylämäki vastaan! Vauhti pysähtyy kuin seinään ja meno muuttuu räpiköimiseksi. Välillä on pakko pysähtyä huilaamaan ja sydän hakkaa tuhata ja sataa. Tuntuu käsittämättömältä, kuinka toisten meno näyttää niin sujuvalta ja kevyeltä. Mutta vielä minä tämänkin opin, periksi ei anneta ja haastetta pitää olla:)
Sitkeästi vedin kuitenkin 5 km:n lenkin vajavaisella taidollani olan yli vilkuillen. Mahdollisen yleisön uhatessa ovelana pysähdyin muka ihailemaan maisemia ( jotka ei tietenkään tämän 5 vuoden aikana ole muuttuneet miksikään;))


Vaikka latu-uraa ei vielä olekaan, on kuitenkin pertsan hiihtäjien jäljiltä jonkinlainen ura syntynyt latupohjan reunaan ja tänä aamuna lähdin testaamaan toisia suksia. Vanhasta tottumuksesta valitsin tutun 10 km:n lenkin ja täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt näin kautta aloittaessa! Harvoin olen edes juostessa vetänyt itseäni niin piippuun kuin tänään. Yhden voileivän turvin ei energia pitkälle riittänyt ja jo puolen välin jälkeen alkoi olla voimat loppu. Hiihtäminen ilman kunnon latua kun on varsin haasteellista näillä nykysuksilla. Tasaiseksi tamppaantuneella pohjalla suksien kurssissa pitäminen ei ole niitä helpoimpia tehtäviä! Ja puolivälin sänkipelto osio pyyhki huolella osan pitovoiteista pohjasta pois, joten palatessa lipsui jo muuallekin kuin vain sivusuuunnassa.
Tyytyväinen olen silti, että vihdoin pääsi hiihtämään ja hyvä, että saa vähän kilomatrejä alle ennen parin viikon päästä olevaa pohjoisen reissua. Alku on joka vuosi vähän hankalaa ja voitelun mieleen palauttaminenkin kestää vähän, kunnes siitä tulee rutiinia.
Sen verran voimille tuo aloitus kuitenkin kävi, että hylkäsin suosiolla suunnitelmani käydä vielä pienellä saunalenkillä  luistellen. Polvet kun lakkasi tärisemästä vasta iltapäivällä ja nälkä ei tuntunut helpottavan ollenkaan. Tänä talvena ei kuitenkaan myöhäisestä lumen tulosta johtuen kuitenkaan ehdi tuhatta kilometriä tulla täyteen, niin mitäs tässä hötkyilemään:) Ja töissäkin kun pitäisi kaiketi ehtiä käymään. Työantaja kuulema sitä edellyttää palkan vastineeksi:D